Ajatuksia ja tunnelmia ensimmäisten viikkojen jälkeen

Olemme nyt olleet San Josessa Kaliforniassa noin kolme ja puoli viikkoa. Ensimmäinen viikko meni sumussa. Väsymyksen määrä oli mieletön. Takana oli kuitenkin kiireinen muuttoviikko, ja sen päälle 30 tuntia matkustamista koiran kanssa. Tässäkin päässä oli niin paljon asioita järjestettävänä, ettei me oikeastaan ehditty edes tajuta missä ollaan. Toki tuli niitä hetkiä kun olin ihan äimän käkenä että "täälläkö me nyt vihdoin ollaan, wau". Seuraava viikko oli jo huomattavasti rennompi, ja nyt kolmen viikon päästä saapumisesta alkaa olla jo vähän sitä normiarjen tuntua. Tosin oikeasti olen varmaan siinä sumussa vielä, mutten en vaan hoksaa.

Kuvasin Piilaaksoa ympäröiviä kukkuloita, koska San Josessa asuva kaverini hämmästeli kuinka vihreitä ne ovat. Minulla ei ole vertailukohdetta, ehkä siksi ne ovat mielestäni kuivan ruskeita...

Siirtymät ovat tuntuneet aika luontevilta. Mitään kovin suuria tunnekuohuja ei ole ollut mihinkään suuntaan, kaikki tuntemukset ovat olleet pääasiassa positiivia. Tämä yllätti minut. Olen nimittäin kuvaillut itseäni usein ihmiseksi, joka ahdistuu muutoksista silloinkin, kun ne ovat tosi hyviä. Olen muutenkin ollut aikoinaan todella lahjakas ahdistumaan milloin mistäkin. Jostain kumman syystä kaikki ahdistuksen tunteet ovat pysyneet loitolla, ja ajatukset täällä elämisestä ovat olleet optimistisia. Tämä ei ole minulle oikeastaan yhtään luontevaa, suuret muutokset lähes poikkeuksetta laukaisevat vähintäänkin epäilyksiä tulevaisuudesta.

Niitä palmuja <3

Asiat ovat toki erilaisia täällä. Täällä päivittäisten asioiden hoito on hieman mutkikkaampaa. En tiedä olisiko se helpompaa, jos esimerkiksi olisimme maan kansalaisia. Mehän ollaan mamuja nyt, oikein elintasosurffareita. Ei ole ihan läpihuutojuttu avata esimerkiksi puhelinliittymä. Toisaalta olen aika varma, että täällä useimmat ovat maahan muualta tulleita, tai näiden jälkikasvua. Pankkivirkailijani puhui viimeksi huonompaa englantia kuin minä, ja kertoili minulle erilaisista viisumityypeistä. Täällä kaikki tuntuvat tietävän paljon viisumeista. Minun viisumi on kuulema "se hyvä".

IHOP nimisessä ravintolassa herkuttelemassa.

Parempaa kuin Suomessa? Moni asia tuntuu (tällä hetkellä) olevan paremmin täällä kuin Suomessa, mutta ehkä tämäkin tunne on prosessin yksi vaihe. Koirista tykätään. Sinne pankkiin palatakseni: ensimmäisellä reissulla kolme viikkoa sitten, pankkivirkailijamme ihmetteli, miksemme ottaneet koiraamme mukaan pankkiin. Suomessa minulle huudeltiin joskus ikkunoista että "vie se likainen rakki muualle". Koiraa kommentoidaan paljon myös lenkeillä. Paljon tulee kommentteja että "what a cool looking dog", "awesome dog", "so cute, like a little bear" ja kovasti kyselyitä että mitä rotua. San Franciscossa nainen pysäytti autonsa keskellä katua viereemme kertoakseen, että koiramme on tosi upea. Todella hämmentävää mutta todella mukavaa.

Maisemat parvekkeeltamme.

Se aurinko, jep, se on parasta. Kelit täällä ovat mahtavat. Täällä asuvat ovat minulle päivitelleet että kauhea, kun olemme tulleet tänne juuri nyt, kun on näin kammottavat kelit. Okei, ei täällä ole ihan niin lämmin kuin voisi kuvitella, talvihan se on täälläkin. Asunnot ovat kylmiä, paikallinen rakentaminen ei ole Suomen tasoa; ikkunat ja seinät ovat paljon ohuempia. Täällä on ollut tähän mennessä kolme päivää, jolloin on satanut. Mutta täälläpäin sade on hyvä juttu, Kaliforniassa on vakava kuivuusongelma.

Auringonlaskun aikaan ulkoilemassa.

Luulen että elämäni on täällä on loppuen lopuksi pääpiirteittäin ihan samanlaista kuin muualla. Olen opiskellut - kirjoitellut ryhmän kanssa esseetä etänä. Ollaan pidetty yhteyksiä Skypellä. Hyvin toimii. Sähköposti proffille kulkee kuten ennenkin. Nykyaikana ainakaan yliopisto-opiskelu ei vaadi välttämättä läsnäoloa. En minä Suomessakaan päivittäin kampuksella käynyt. Täällä teen samoja asioita kuin Oulussakin: käyn kaupassa, kirjoitan esseetä, menen Leevin kanssa lenkille ja teen ruokaa. Eipä se elämä kai sen kummempaa ole missään.

Ajelemiseen täällä saa kulumaan tosi paljon aikaa.

Onko yksinäistä? No ei ole. Miehen ja koiran lisäksi minulla asuu täällä päin myös veli. Veljeni työskentelee ja asuu San Franciscossa. Osin minun ansiostani, sillä minä olin aikoinani se, joka vinkkasi hänelle työpaikoista täällä. Nimenomaan ajatukseni oli se, että josko oltaisiin täällä Kalifornian auringon alla joku päivä molemmat. Silloin pidin asiaa epätodennäköisenä mutta toisin kävi. Lisäksi olen onnistunut haalimaan potentiaalisia kavereita jo etukäteen Suomesta käsin. Ollaan yhden kanssa jopa nähty pari kertaa. Oli hyvin jännää päästä juttelemaan henkilön kanssa, joka on läpikäynyt tämän täsmälleen samanlaisen muutoksen vajaa pari vuotta sitten.

Taloyhtiömme uima-altailla. Talvella ei moni ui, mutta löysimme tuolta jollain jääneet uimalasit, joten kyllä näemmä joku silti veteen uskaltautuu tähänkin aikaan.

Toistaiseksi siis kaikki hyvin. Voihan se olla että jotain negatiivisia tunteita tulee vielä. Ikävä iskee tai vastaavaa. Ehkä kulttuurishokit laukaisevat sen vanhan ystäväni, ahdistuksen. Tällä hetkellä kun seurailen sunnuntaiaamuna ikkunasta auringonnousua palmujen lomasta, katselen kun Leevi vilkuilee minua tulevaa lenkkiä odottaen ja mietiskelen mitä tehtäisiin miehen kanssa tänään, yhteisenä vapaapäivänä, on vaikea edes muistaa, miltä se ahdistus tuntuu.