Thanksgiving ja mitä muuta kuuluu

Viimeisestä blogikirjoituksesta on vierähtänyt jo vähän aikaa. Kaikenlaista kerrottavaa kyllä olisi, tylsyys ei ole nimittäin päässyt viime aikoina iskemään. Tälläkin hetkellä olen Las Vegasissa mistä ei kyllä menoa ja meininkiä puutu. Nyt tosin istuskelen visusti hotellilla, käytyäni tuhlaamassa suunniteltua huomattavasti enemmän rahaa shoppailuun. Tämä ei ole minulle ollenkaan tavallista, sillä en oikeastaan ollenkaan pidä shoppailusta. Rahan tuhlaaminen erilaisiin rätteihin, kemikaaleihin ja muuhun kulutustavaraan ahdistaa, enkä millään jaksaisi kierrellä kauppoja. Nyt kuitenkin sitäkin tuli tehtyä! I hope that what ever happens in Vegas, stays in Vegas... Mutta Las Vegasista lisää myöhemmin.

Luistelu jäällä onnistuu myös San Fransciscossa, mikäli kyseistä talviurheilulajia tulee ikävä. Minulla ei!

Viimeiseen kuukauteen on mahtunut muun muassa meidän ensimmäinen joulu ja uusi vuosi Kaliforniassa. Juhlittiin myös Thanksgivingiä, eli kiitospäivää marraskuun lopulla. Kiitospäivää ei Suomessa taideta noteerata millään tavalla mikäli oikein muistan. Jenkeillä taas on silloin kahden päivän loma töistä ja kouluista, joka on siis paljon täkäläisen mittapuun mukaan, ja viikonlopun siihen mukaan laskien vapaata on yhteensä neljä päivää. Thanksgiving taitaakin olla lomista pisin ja se onkin usein jopa joulua suurempi juhla, sekä erittäin ruuhkainen matkustusajankohta. Meidän ensimmäinen Thanksgiving oli melkoisen menevä. Torstaina meidät oli kutsuttu mieheni työkaverin luokse perinteiselle Thanksgiving dinnerille. Tai perinteisenä ja amerikkalaisena me sitä pidimme, vaikka se sitten loppuen lopuksi olikin jotain ihan muuta.

Fairmont hotellin joulukuusi ja itse pukkikin siellä näyttää olevan.

Piilaaksohan on tunnettu mamuista. Melkein kaikki täällä ovat muualta päin maailmaa tulleita tai näiden jälkeläisiä. Thanksgiving dinneri ei ollut poikkeus, jokainen vieras oli enemmän tai vähemmän tulokas. Siitä muodostuikin illan päälle varsin suosittu puheenaihe. Juteltiin siitä, mistä kukin on tullut ja minulta kysyttiin esimerkiksi onko surffaus suosittu harrastus Suomessa. Porukan vanhimmat olivat tulleet Jenkkeihin minun syntymävuotenani, joten heillä riitti jännittäviä juttuja alueen vaiheista ja muutoksista. Ruokana oli kalkkunan sijaan lohta, joka oli isäntäperheen omalla reseptillä tehtyä, sekä hiukan perinteisempiä jälkkäreitä kuten herkullista pekaanipähkinäpiirakkaa. Kaikin puolin vallan uniikki ja upea ilta. Suomalaiselle pikkukaupungin tytölle hyvin eksoottinen kokemus.

Fairmont hotellin piparkakkutalo joka on siis ihan oikea sellainen.

Thanksgivinginä tavattiin myös muita kavereita. Mieheni Suomesta työmatkalla ollutta ystävää, minun veljeäni sekä erästä San Josessa asuvaa suomalaista pariskuntaa. Postauksen kuvat ovat Fairmont hotellin Gingerbread tapahtumasta jossa myös kävimme piipahtamassa. Kaiken kaikkiaan Thanksgiving oli vallan miellyttävä, ehkä ensi vuonna hostaamme omat dinnerit!

Ed Levin County Park

Kävimme viikonloppuna vihdoin ja viimein haikkaamassa. Haikkaaminen tuntuu olevan suosittu harrastus täällä päin. Kaikki haikkaavat. Haikkaaminen tulee siis sanasta hiking, ja paras suomenkielinen vastine on mielestäni patikointi. Suomessa kävimme muutamia kertoja vaelluksella Lapissa. Näillä retkillä olimme poikkeuksetta useamman yön, eli mukana oli rinkka täynnä tarvikkeita, kuten teltta, retkikeitin, makuupussit, ruokaa, kartta ja muuta tarpeellista. Täällä kyseinen harrastus rajoittuu useimmiten lyhyempiin päiväretkiin. Useimmat haikit sijaitsevat paikoissa, joissa on paljon korkeuseroja, joten lyhyetkin patikoinnit voivat olla fyysisesti melko vaativia. Tämä tuli todistettua eilen, kun lähdimme pelottomasti kohti Ed Levinin puistoa, joka sijaitsee hyvin lähellä asuinpaikkaamme.

Maisemat olivat puistossa mielettömät. Pakko myöntää, siitäkin huolimatta että eilen oli Suomen itsenäisyyspäivä, että vetävät nämä vertoja Suomen Lapille.

Me emme olleet juurikaan varustautuneet reissuun. Olimme mieheni kanssa käyneet aiemmin kävelemässä kyseisessä puistossa, mutta olimme lähinnä kierrelleet parkkipaikoilla katselemassa maisemia. Oletimme että retkireitit olisivat samankaltaisia, rentoja lyhyitä retkiä. Kartalla reitit eivät näyttäneet kovin pitkiltä. Meillä ei ollut mukana esimerkiksi sen enempää vettä, kuin mitä oletimme koiramme tarvivan. Koiralle otamme vettä mukaan aina, sillä sen lisäksi että sillä on musta lämmin turkki, se ei pysty varsinaisesti kertomaan meille kun on liian kuuma ja jano. Monien puistojen ja reittien nettisivuilla varoitetaan koirien lämpöhalvauksista, joten tämän asian kanssa ei sovi ottaa mitään riskejä. Ja olen muutenkin tunnetusti tässä asiassa tiukka. Minä olen se ärsyttävä tyyppi, joka Suomessa kesällä valitti aina, jos koira oli jätetty kuumalla autoon.

Myös vaatetus oli seurueellamme päänosin ihan pielessä. Mukana oli siis koira, mieheni ja veljeni. Veljeni ja mieheni olivat pukeneet päälle normaalit arkivaatteet, siis samaiset millä mennään töihin... Kotona totesimme, että tämä johtui lähinnä siitä, ettei kumpikaan heistä omista kunnollisia ulkoiluvaatteita. Me emme tuoneet muuttaessamme kovinkaan paljon vaatteita mukanamme, ja veljeni ei varsinaisesti ole mikään urheilija. Ulkoiluvaatepulan päätimme hoitaa pikimiten, sillä tämä tuskin jää viimeiseksi haikiksemme.

Matkaseurue odottaa valokuvaajaa. Veljeni, joka harrastaa etupäässä tietokoneella istuskelua, väsyi melko aikaisin ja käytti jokaisen paussin hyödykseen.

Lyhyt, rento reittimme paljastuikin melkoiseksi kiipeilyksi. Puistossa oli kyllä hyvät polut, mutta lyhyenkin reitin korkeuserot olivat niin suuria, että kävely oli paikoin melko raskasta. Korkeuserot olivat sen verran huimat, että puiston suosituimpiin aktiviteetteihin haikkailun lisäksi näytti kuuluvan riippuliito. Meillä kokemattomilla haikkaajilla hikeä pukkasi, vaikka päivä oli pilvinen. Taukoja tuli pidettyä parin tunnin haikilla nolottavan paljon.

Tässä puussa kasvoi sipulinmuotoisia "juttuja".

Rakastuin haikkaukseen kuitenkin samantien. Juuri tätä olin Piilaaksolta odottanut. Henkeäsalpaavia maisemia, kera hikoilun, mahtavan kelin ja mukavan seuran. Paljon paremmaksi ei tästä päästä. Ainoa mitä puuttui oli retkieväät! 

Kuviakaan en loppuen lopuksi hoksannut ottaa kovin paljon, vaikka näistä maisemista olisi ehdottomasti kannattanut. Kameran olemassaolo nimittäin unohtui aika tehokkaasti. Näihin maisemiin on helppo hukkua.

Kaukana näkyy Piilaakso. Maisemat eivät kyllä välity kuviin, mutta josko näistä jotain käsitystä saisi.

Teimme Ed Levinissä vain pienen mutkan, joten valloittamatta jäi paikan korkein kohta, Mission Peak. Taidamme piipahtaa siis vielä toiste näissä maisemissa.

Ajatuksia ja tunnelmia ensimmäisten viikkojen jälkeen

Olemme nyt olleet San Josessa Kaliforniassa noin kolme ja puoli viikkoa. Ensimmäinen viikko meni sumussa. Väsymyksen määrä oli mieletön. Takana oli kuitenkin kiireinen muuttoviikko, ja sen päälle 30 tuntia matkustamista koiran kanssa. Tässäkin päässä oli niin paljon asioita järjestettävänä, ettei me oikeastaan ehditty edes tajuta missä ollaan. Toki tuli niitä hetkiä kun olin ihan äimän käkenä että "täälläkö me nyt vihdoin ollaan, wau". Seuraava viikko oli jo huomattavasti rennompi, ja nyt kolmen viikon päästä saapumisesta alkaa olla jo vähän sitä normiarjen tuntua. Tosin oikeasti olen varmaan siinä sumussa vielä, mutten en vaan hoksaa.

Kuvasin Piilaaksoa ympäröiviä kukkuloita, koska San Josessa asuva kaverini hämmästeli kuinka vihreitä ne ovat. Minulla ei ole vertailukohdetta, ehkä siksi ne ovat mielestäni kuivan ruskeita...

Siirtymät ovat tuntuneet aika luontevilta. Mitään kovin suuria tunnekuohuja ei ole ollut mihinkään suuntaan, kaikki tuntemukset ovat olleet pääasiassa positiivia. Tämä yllätti minut. Olen nimittäin kuvaillut itseäni usein ihmiseksi, joka ahdistuu muutoksista silloinkin, kun ne ovat tosi hyviä. Olen muutenkin ollut aikoinaan todella lahjakas ahdistumaan milloin mistäkin. Jostain kumman syystä kaikki ahdistuksen tunteet ovat pysyneet loitolla, ja ajatukset täällä elämisestä ovat olleet optimistisia. Tämä ei ole minulle oikeastaan yhtään luontevaa, suuret muutokset lähes poikkeuksetta laukaisevat vähintäänkin epäilyksiä tulevaisuudesta.

Niitä palmuja <3

Asiat ovat toki erilaisia täällä. Täällä päivittäisten asioiden hoito on hieman mutkikkaampaa. En tiedä olisiko se helpompaa, jos esimerkiksi olisimme maan kansalaisia. Mehän ollaan mamuja nyt, oikein elintasosurffareita. Ei ole ihan läpihuutojuttu avata esimerkiksi puhelinliittymä. Toisaalta olen aika varma, että täällä useimmat ovat maahan muualta tulleita, tai näiden jälkikasvua. Pankkivirkailijani puhui viimeksi huonompaa englantia kuin minä, ja kertoili minulle erilaisista viisumityypeistä. Täällä kaikki tuntuvat tietävän paljon viisumeista. Minun viisumi on kuulema "se hyvä".

IHOP nimisessä ravintolassa herkuttelemassa.

Parempaa kuin Suomessa? Moni asia tuntuu (tällä hetkellä) olevan paremmin täällä kuin Suomessa, mutta ehkä tämäkin tunne on prosessin yksi vaihe. Koirista tykätään. Sinne pankkiin palatakseni: ensimmäisellä reissulla kolme viikkoa sitten, pankkivirkailijamme ihmetteli, miksemme ottaneet koiraamme mukaan pankkiin. Suomessa minulle huudeltiin joskus ikkunoista että "vie se likainen rakki muualle". Koiraa kommentoidaan paljon myös lenkeillä. Paljon tulee kommentteja että "what a cool looking dog", "awesome dog", "so cute, like a little bear" ja kovasti kyselyitä että mitä rotua. San Franciscossa nainen pysäytti autonsa keskellä katua viereemme kertoakseen, että koiramme on tosi upea. Todella hämmentävää mutta todella mukavaa.

Maisemat parvekkeeltamme.

Se aurinko, jep, se on parasta. Kelit täällä ovat mahtavat. Täällä asuvat ovat minulle päivitelleet että kauhea, kun olemme tulleet tänne juuri nyt, kun on näin kammottavat kelit. Okei, ei täällä ole ihan niin lämmin kuin voisi kuvitella, talvihan se on täälläkin. Asunnot ovat kylmiä, paikallinen rakentaminen ei ole Suomen tasoa; ikkunat ja seinät ovat paljon ohuempia. Täällä on ollut tähän mennessä kolme päivää, jolloin on satanut. Mutta täälläpäin sade on hyvä juttu, Kaliforniassa on vakava kuivuusongelma.

Auringonlaskun aikaan ulkoilemassa.

Luulen että elämäni on täällä on loppuen lopuksi pääpiirteittäin ihan samanlaista kuin muualla. Olen opiskellut - kirjoitellut ryhmän kanssa esseetä etänä. Ollaan pidetty yhteyksiä Skypellä. Hyvin toimii. Sähköposti proffille kulkee kuten ennenkin. Nykyaikana ainakaan yliopisto-opiskelu ei vaadi välttämättä läsnäoloa. En minä Suomessakaan päivittäin kampuksella käynyt. Täällä teen samoja asioita kuin Oulussakin: käyn kaupassa, kirjoitan esseetä, menen Leevin kanssa lenkille ja teen ruokaa. Eipä se elämä kai sen kummempaa ole missään.

Ajelemiseen täällä saa kulumaan tosi paljon aikaa.

Onko yksinäistä? No ei ole. Miehen ja koiran lisäksi minulla asuu täällä päin myös veli. Veljeni työskentelee ja asuu San Franciscossa. Osin minun ansiostani, sillä minä olin aikoinani se, joka vinkkasi hänelle työpaikoista täällä. Nimenomaan ajatukseni oli se, että josko oltaisiin täällä Kalifornian auringon alla joku päivä molemmat. Silloin pidin asiaa epätodennäköisenä mutta toisin kävi. Lisäksi olen onnistunut haalimaan potentiaalisia kavereita jo etukäteen Suomesta käsin. Ollaan yhden kanssa jopa nähty pari kertaa. Oli hyvin jännää päästä juttelemaan henkilön kanssa, joka on läpikäynyt tämän täsmälleen samanlaisen muutoksen vajaa pari vuotta sitten.

Taloyhtiömme uima-altailla. Talvella ei moni ui, mutta löysimme tuolta jollain jääneet uimalasit, joten kyllä näemmä joku silti veteen uskaltautuu tähänkin aikaan.

Toistaiseksi siis kaikki hyvin. Voihan se olla että jotain negatiivisia tunteita tulee vielä. Ikävä iskee tai vastaavaa. Ehkä kulttuurishokit laukaisevat sen vanhan ystäväni, ahdistuksen. Tällä hetkellä kun seurailen sunnuntaiaamuna ikkunasta auringonnousua palmujen lomasta, katselen kun Leevi vilkuilee minua tulevaa lenkkiä odottaen ja mietiskelen mitä tehtäisiin miehen kanssa tänään, yhteisenä vapaapäivänä, on vaikea edes muistaa, miltä se ahdistus tuntuu.

Koiran muuttaminen Yhdysvaltoihin - Paperisota

Tämänkertainen kirjoitus liittyy koiran muuttoon liittyvään paperisotaan ja on melko informatiivinen sisällöltään. Muuttoon liittyvistä järjestelyistä tämä oli varmasti isoin, ja huolta tuottavin yksittäinen asia. Koira ja koiraan liittyvät kuviot kun ovat meille koiraihmisille melko tunnepitoisia asioita. Istuinkin koneella valehtelematta kymmeniä tunteja etsien aiheeseen liittyvää informaatiota. Olin yhteydessä useampaan, koiran tänne tuoneeseen, jotka kertoivat minulle kokemuksistaan. Se mikä huolestutti aika tavalla, oli informaation ristiriitaisuus. En oikeastaan edes matkustuspäivänä ollut mitenkään kovin varma siitä, onko meillä oikeanlaisia papereita mukana, tai lähellekään realistinen käsitys siitä, mitä tuleman pitää.

San Franciscossa Tyynenmeren rannalla.

Päätin luottaa mahdollisimman virallisiin lähteisiin, joiden mukaan aika vähällä pitäisi selvitä. Tärkeimmäksi lähteekseni nousi Centers of Disease Control and Preventionion eli CDC:n sivu aiheeseen liittyen (http://www.cdc.gov/importation/bringing-an-animal-into-the-united-states/dogs.html). Sivun mukaan koiran ainoa ja tärkein paperi on Proof of Rabies Vaccination. Eli raivotautirokotus -todistus.
Mitään varsinaista pohjaa sivusto ei todistukselle tarjonnut, ainostaan ohjeen siitä, mitä todistuksesta pitäisi ilmetä. Ja siis tämän todistuksen pitäisi parhaan käsitykseni mukaan riittää siihen, että koira pääsee maahan. Mitään mikrosiruja, eu-passeja, karanteeneja, tarkastuksia, todistuksia, lahjoituksia, toivomuksia, rukouksia, voodoo-taikoja tai muuta magiaa ei virallisten lähteiden mukaan tarvita. Ja todellakin, voin vahvistaa, koira saatiin todistusta näyttämällä jenkkeihin, emme kohdanneet rajalla mitään ongelmia asian tiimoilta. Todistus oli itse netistä hakemaamme mallia, ja siinä oli mm. koiran mikrosirun numero, päivämäärät raivotautirokotusta koskien ja maininta että koira on terve. Sanottiin eläinlääkärille vielä että "laitas monta semmoista virallisen näköistä hienoa leimaa" ja hänhän lätki ainakin kuusi ja omat tietonsa sokerina pohjalle.

Lepohetki kotosalla.

Toinen taho joka papereita saattaa vaatia, on lentoyhtiö. Meidän lentoyhtiöksi valikoitu pitkän harkinnan jälkeen Lufthansa, jonka olen kuullut olevan yksi kaikkein eläinystävällisimmistä lentoyhtiöistä. Meidän toki piti päästä myös Oulusta Helsinkiin, ja tälle matkalle valikoitui Norwegian.
Soitimme Lufthansalle, ja meille kerrottiin että koiralla pitää olla mukana paperit, joiden mukaan koira on terve matkustamaan. Myös Norwegianin ainoa ohje oli, että koiran pitää olla terve, Norwegian ei tosin vaatinut aiheesta todistusta. Koiran Eu-passista löytyy kohta, mihin eläinlääkäri voi kirjoittaa koiran olevan kunnossa tulevalle matkalle. Meillä oli siis mukana ainoastaan tuo Eu-passi, johon eläinlääkäri oli täyttänyt matkustusta koskevan kohdan, sekä se sama todistus jossa mainitaan myös rabies.

Leevi aamulenkillä Guadalupe traililla jolle pääsee melkein kotitalomme ovelta.

No mites homma sitten käytännössä menikään. Totuus oli se, ettei missään vaiheessa kukaan pyytänyt meiltä mitään paperia. Lähinnä koiran kuljetuskoppa tarkistettiin siten, että koira ei ollut sen sisällä, ja toki siinä yhteydessä nähtiin myös koiran kunto. Koko matkan aikana ainoastaan Yhdysvaltojen tulli katsoi rabies -lapun ja teki sen käsittääkseni melko nopeasti. Tullivirkailija kysyi mieheltäni kauan rokotus on voimassa (siis vaikka se luki hänen nenänsä edessään olevassa paperissa) ja that's it. Eli helppoa kuin heinän teko. Jos olisin alunperin tämän tiennyt, olisi isolta ressiltä vältytty :D

Meidän parvekkeella.

Koira on nyt siis onnellisesti jenkeissä ja täällä päässä seuraava, ja ainakin toistaiseksi viimeinen askel on lisenssin hankinta. Lisenssikin liittyy raivotautiin, jonka suhteen täällä ollaan tarkkoja. Lisenssiä hankkiessa pitää siis olla myös todistus rabies -rokotuksesta, ja lisenssi on täten voimassa yhtä pitkään kuin rokotus. Tuo lisenssi tulee hankkia 30 vuorokauden sisään maahan tulosta, ja sen puuttumisesta voi käsittääkseni saada jopa sakot. Minä olen tilannut meidän lisenssin aiemmin tällä viikolla. Nyt odotellaan että postista tulee laatta lisenssinumeroineen, joka olisi tarkoitus kiinnittää koiran pantaan ulkoillessa.

Vielä semmoinen huomio että koira itse otti koko muuton kaikkinensa aika lunkisti, ja on suuresta muutoksesta huolimatta sopeutunut mainiosti. Johtunneeko siitä, että osallistuminen paperisotaan ja näihin käytännön järjestelyihin on ollut hyvin vähäistä. Etupäässä tuo meidän Leevi on pyrkinyt ottamaan rennosti aina kun se on vaan mahdollista. Oikea asenne.

Uusi koti

Se, mitä lähdimme tänne tulon jälkeen ensimmäiseksi etsimään, oli tietysti koti. Paikka mihin rakentaa sitä uutta elämää. Ennen muuttoa puhuttiin paljon siitä, kuinka ei oikeastaan olla kovinkaan tyytyväisiä silloiseen asuntoon ja sisustukseen. Yhteen kun muutettiin parisen vuotta sitten, ei juuri suunniteltu mitään, kunhan pistettiin tavaramme yhteen ja annettiin niiden löytää paikkansa. Molempien kalusto oli opiskelijoille tuttua köyhäilytyyliä. Eli kaikkea vaan, mitä saa halvalla/ilmaiseksi. Asuinalueesta en viitsi sen kummemmin edes kertoa. Sijainti oli meidän töiden ja opiskelujen kannalta optimaalinen, mutta alue oli rauhaton. Viimeinen tikki oli, kun viikkoa paria ennen tänne tuloa riehaantunut naishenkilö ajoi minua takaa pihoillamme. Oli siis kaikin puolin helpottavaa päästä vaihtamaan maisemaa.

Asumme mielestäni hurjan isossa apartment kompleksissa North San Josessa. Kuva on parvekkeeltamme pohjoiseen Levi´s Stadiumin suuntaan.

Otimme asuntoasioista aika paljon selvää jo ennalta. Lueskelin netistä aiheeseen liittyviä foorumeita ja blogeja, ja kyselin asioista netin kautta muilta alueella asuvilta. Kiitokset vaan internetille, oltaisiin oltu aika pihalla ilman sitä. Mieheni kävi työmatkallaan tänne jopa katselemassa paria asuntoa, ja tilanne mieleisen asunnon löytämisestä vaikutti lupaavalta. Vuokrat täällä päin ovat melkoisia. Käsittääkseni ihan maailman kärkipäässä ollaan. Hyvin nopeasti tajusimme, että mikäli haluamme mukavan asunnon, saamme pulittaa tuntuvasti yli 3000 dollaria kuussa. Muistaakseni miehen työpaikalta annettiin ohjeeksi joku summa, jonka alta ei kuulema missään nimessä edes kannata alkaa vuokraamaan mikäli haluaa asua "mukavasti". Ja mehän tietysti halusimme kivan. Ensimmäinen kunnollinen yhdessä laitettu asunto, mikä tahansa ei siis kelpaisi.

Makkareissa on asunnossa kokolattiamatot. Näistä olen oppinut tykkäämään tosi paljon.

Seuraavana päivänä lähdimme katselemaan asuntoja, ja meillä oli jo sijainniltaan sopiva kompleksi mielessä. Sinne siis suuntasimmekin ensimmäisenä. Täällä siis voi vuokrata yksityisen sijaan myös taloyhtiöstä, joita apartment komplekseiksi kutsutaan. Me päädyimme kompleksiin sen yksinkertaisuuden vuoksi.
Yllättäen kävikin niin, että meille ensimmäikseksi esitelty asunto oli molemmista aivan loistava, joten asiaa sen kummemmin edes miettimättä, päädyimme siihen. Kyseessä oli upouusi kompleksi, jonka vanhimmat talot olivat olleet pystyssä vuoden. Ja siis tämä meidän asuntomme oli täysin uusi.

Keittiön parhaimmistoa on riittävän suuri jääkaappipakastin ja kaasuliesi. Tiskialtaasta löytyy myös waste king, johon en ole vielä ehtinyt tehdä lähempää tuttavuutta.

Sijainti on loistava, miehen työpaikka ja asialliset lenkkipolut lähellä. Sen lisäksi kompleksista löytyy kaikki ne mukavuudet mitä halusimmekin. Mukavuudet täkäläisissä taloyhtiöissä tarkoittavat siis kuntosalia, uima-allasta, muita mahdollisia yleisiä tiloja, parkkihallia jne. Meidän talossamme on tarpeisiimme sopiva kuntosali, joka oli yksi tärkeimmistä kriteereistä. Tälle salille päästäksemme asunnostamme tarvitsee vain ajaa hissillä alas, sen helpommaksi hommaa ei voi tehdä. Tekosyitä on taas hieman vaikeampi keksiä... :) Sen lisäksi talon sisäpihalla on uima-allas, takka ja bbq -paikkoja. Valitettavasti kuvia minulla ei näistä vielä ole. Taloyhtiössä noita uima-altaita on käsittääkseni viisi ja saleja kaksi. Jonka lisäksi on muitakin tiloja, kuten Clubroom ja Business Center, missä asukkaiden käytettävissä on tietokoneita, netti ja tulostin. Ja ilmaista kahvia! Sen lisäksi täältä löytyy telkkarista tutut jenkkijutut eli roskakuilu ja mail room.

Koiramme Leevi on kotiutunut San Joseen todella hyvin. Sohvalla kaverina Leevin uusi lempilelu bulldog "Bull" Mentula :D

Ainoa miinus jonka keksin, on tämän kompleksin pienehkö keskeneräisyys. Meidän postihuone ja Box Stop eivät ole vielä valmiita, joten posti pitää toistaiseksi hakea postin toimipisteestä. Puisto joka näkyy parvekkeeltamme, on myöskin vielä keskeneräinen ja aidattu. Toiseen päähän taloamme tulossa muutama ravintola ja käsittääkseni kauppoja, mutta nämäkin ovat vielä vaiheessa. Mielenkiinnolla odotamme, milloin nämä projektit valmistuvat.

Talomme illalla. Pimeä tulee aikaisin, noin viiden aikaan.

Blogin ensimmäinen teksti, jee!

Tervetuloa!

Voisin aloittaa tämän blogin avaamalla vähän taustaani ja kuviota joka liittyy tämän blogin aiheeseen. Minä ja mieheni saimme noin vuosi sitten mahdollisuuden vaihtaa maisemaa niinkin kauas, kuin rapakon taakse Yhdysvaltoihin, ja vieläpä aurinkoiseen Kaliforniaan. Tämän mahdollisuuden meille loi mieheni työpaikka, jolla on pienehkö sivupiste Piilaaksossa. Minun ensimmäinen reaktio ehdotukseen oli että "en varmasti muuta, saat mennä yksiksesi". Mutta mielipide vaihtui suhteellisen nopeasti, ja lopulta olin asiasta hyvinkin innoissani. Tänne tulemista edeltävä viisumibyrokratia oli melkoinen ja laimensi tuota innostusta ajoittain. Mutta nyt ollaan asusteltu San Josessa Kaliforniassa reilu viikko, ja täytyy sanoa että toistaiseksi tuntuu hyvältä. Huomasin silti kaipaavani kanavaa, mihin näitä tuntemuksiani uudessa maassa asumisesta purkaa. Ja pitäähän kotiväelle kertoa kuulumisia aina silloin tällöin, joten tätä varten päätin pistää blogin pystyyn.

Pääasiassa olen tykännyt täällä San Josessa olemisesta todella paljon. Toki aikansa vie varsinainen kotiutuminen, tähän yhteiskuntaan integroituminen ja sen oman paikan löytäminen. Hitusen introverttiin taipuvainen luonteeni tuo varmasti omat haasteensa. Olin kuitenkin totta puhuakseni hiukan kyllästynyt ja tyytymätön elämääni Oulussa, jonka vuoksi tänne tulo oli kaivattu uusi alku. Asenteessa ei siis pitäisi olla vikaa :).

Tervetuloa lueskelemaan blogiani :)!